Helmisimpukka

Tällä viikolla on aurinko paistanut ja lämpöasteita riittänyt. Puissa on pieniä vauvalehtiä ja maa vihertää. Yhden rivitalon päädyssä olen nähnyt voikukkakedon. Taitaa se kesä sittenkin tulla =D

Voisinpa vielä soittaa äidille ja laulaa hänelle:
Äiti hän on korvaamaton,
paljon mä sain siks kiitän nyt vain.
äidillein vaan laulaa mä saan.
Äideistä parhaimman sain. 

Ei vielä kahta kuukautta äidin kuolemasta. Ja toisaalta tuntuu kuin siitä olisi jo kauan. Itken ikävissäni. Vaikka tiedän, että äidillä on nyt paremmin, se ei minun ikävääni vähennä. Haluaisin, että hän olisi vielä täällä. Tai minä siellä.

Uskon, toivon ja rakkauden apostoli kutsuu meitä maanpäällisen helvetin purkutalkoisiin. Purkamaan ahdistusta ja välinpitämättömyyttä sisimmästämme. Vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ympäriltämme.

Ensisilmäyksellä tehtävä näyttää mahdottomalta, mutta Paavali lupasi taivaallisten voimien apua sille, joka Jumalalta tuota apua pyytää. Tuon avun ja ainoan toivon tunnusmerkki ja voiman lähde on Jeesuksen risti. Se muistuttaa, että Kristus haluaa olla rinnallasi, tulla aina sinun elämäsi helvettiin asti. Ja ehkä juuri silloin saat nähdä kappaleen taivasta jo tässä ajassa!

Kristuksen evankeliumi on annettu ihmisten käsiin todeksi elettäväksi, voiman ja toivon lähteeksi. “Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

(Wille Riekkisen loppusanat ohjelmasarjaan Paavalin jalanjäljissä, 2002)

Tänään on jo kevättä ilmassa. Mutta vielä löytyy lumikasoja teitten varsilta ja rakennusten pihoilta. Meilläkin vielä pikkukasa.

Mutta ensi viikolla on jo helatrostai eikä siitä ole enää kuin hyppäys kesään!

…tai jotain sinne päin on ollut varmaan tämän hauskan lasityön tekijän mielessä. Terttu Kotilan työ on ollut nähtävillä muiden upeiden töiden kanssa kirjastolla Raahe-opiston talven saaliina. Voi kun itsekin osaisi jotain tuollaista =)

Pensaat ja puut kuhisevat lintuja. Sirkutus on korvia huumaavaa. Aamulla töihin lähtiessä on kuin viidakossa olisi. Kesä tekee tuloaan.

Tänään on vappu. Motoristit kokoontuneet kirkon pihalle. Kesä voi alkaa.

Tänään käyty lukiolla Kaijan järjestämässä konsertissa. Garissim-lauluryhmä esitti tuttuja, ihania lauluja. Ostimme levyt kotona nautittavaksi. Miehet esittivät myös puhuttelevan runon, joka tässä:

Hän nurkui ja valitti aina,
ei kenenkään risti näin paina.
Ja lukemattomat kerrat
hän kääntyi puoleen Herran.

Ei sovi tää harteille minun,
olis Herrani helppo se vaihtaa sinun.
Uuden kantaisin nöyrällä miellä,
enkä nurkuisi enää tiellä.

Kun hän illalla rukoili jälleen,
näki unta hän yöllä tälleen:
Väsyneenä taakkansa alla,
kulki polulla hankalalla.

Tuli itse Mestari vastaan
vaivoihin vaipuvaa lastaan.
Minä rukouksesi kuulin,
sanoi Mestari hymyhuulin,

tule kanssani ristitarhaan,
saat valita ristin parhaan.
Päivä aikaa on ainoastaan,
tule illalla portille vastaan.

Riemu syttyi kulkijan mieleen,
heitti taakkansa portin pieleen.
Mikä valtava ristien joukko,
täynnä tarhan joka loukko.

Nytpä valitsen ristin uuden.
Tuolla risti on kuuliaisuuden,
miten käynee se harteilleni?
Ei, ei sovi tää taakakseni.

Entä tuo jonka kilpi on valta?
Kas noin hankalalta
sekin tuntuu mielestänsä,
ei ole se etsimänsä.

Näin ristiltä toisen luokse
hän aamusta iltaan juoksee.
Oli vikana milloin mikin,
jos kuinka hän sovittikin.       

Milloin painoi mihinkin tapaan,
yksi olkaan, yksi lapaan,
joku karkea hankasi pintaa,
eräs liiaksi rasitti rintaa,
toivat muutamat selkään vaivaa.

Hän kylpi jo kyyneleissään,
ei sopivaa ristiä missään.
Viime säteitään aurinko heitti,
pian pimeys seudun peitti.

Tuli samassa Mestari tarhaan.
Joko löysit ristin sä parhaan?

En Herra, en löytänyt laisin,
jospa uudestaan etsiä saisin.
Jos sallinet, autan mä vähän,
mitäs sanoisit ristiin sä tähän?

Oi  Herra tää helppo on kantaa,
jos mulle sen voisit antaa.
Ei mistään liikaa paina,
tätä nöyränä kantaisin aina.

Nyt hymyili Mestari jälleen,
Hän hiljaa virkahti tälleen:
Hyvä, että on sulle se mieleen,
sen hylkäsit portin pieleen.

Sait takaisin ristisi oman,
tuon oman niin kelvottoman,
se sopii sun harteillesi,
se on sun siunauksesi.

Tää tarina opettaa meitä,
usein kulkeissamme vaikeita teitä,
mietimme mielin haikein:
on minun ristini vaikein.

Tuskin toisella ristiä lainkaan,
miksi minä tän taakan sainkaan?
Jos näin on mielemme milloin,
hyvä meidän on muistaa silloin:

On taakoista ristitarhain 
meille oma ristimme parhain.
Siinä on meidän olkaimme malli
siunaukseksi Luoja sen salli.”

Tuntematon tekijä

Hautajaiset olivat äidin näköiset.  Diakoniapastori Osmo Jämsä suoritti siunauksen, lauloimme äidin lempilauluja ja kerroimme muistoja. 

Erityisesti muistelimme äidin uskonelämää, hänen haluaan johdattaa muitakin Jeesuksen luo, ja jopa sitä, kun hän pari viikkoa ennen poismenoaan ihaili Susannan kiiltävää rannekorua ja halusi kokeilla sitä – niin nainen loppuun asti. 

Seija kertoi äidin viimeisestä päivästä: tuskasta, lohdutuksesta, rauhasta.  Minäkin sain vielä silloin soittaa äidille; vaikka hän ei pystynyt enää vastaamaan, hän kuunteli. Hetkeksi hän pidätti hengitystäänkin kuullakseen, mitä sanoin. Seija kertoi hänen hymyilleen.

Äiti lauloi vielä äänettömästi viimeisenä päivänään usein yhtä lempilauluaan: ”Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan”.  Se toi hänelle lohtua ja apua tuskaisina hetkinä, kun hengittäminen oli vaikeaa.  Äiti sai kuitenkin lähteä taivaan kotiin rauhallisen yön jälkeen, aamuviideltä, rauhallisesti nukkuen: ”Aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan…”

Haudalla jokainen heitti kukan arkulle ja haudan päälle laitettiin vain yhteinen kukkavihko.  Äiti rakasti kukkia ja ilahdutimme häntä niillä usein, kun hän vielä eli.  Nyt vain viimeisenä tervehdyksenä.

Toinen asia, josta äiti iloitsi, olivat pizzat. Sellaisen hän halusi aina tarjota syntymäpäivinä ja muina juhlahetkinä, ja vielä sairaalassakin. Niinpä menimme koko joukolla aterioimaan läheiseen pizzeriaan.  Äiti tarjosi viimeisen kerran.

Pizzan jälkeen muut, paitsi pastori, suuntasivat äidin kotiin Juolantielle.  Siellä joimme kakkukahvit ja muistelimme äitiä.  Seija kertoi äidin poismenon jälkeisistä tilanteista, jolloin äiti sai vielä olla kahdelle hoitajalle viestinä Jumalalta.  Luimme adressit ja osanottokortit, joita olimme saaneet todella paljon.  Samoin saimme kukkalähetyksiä jo heti äidin kuoltua ja myöhemminkin.  Sukulaiset ja läheiset ystävät, muutamat vieraaatkin halusivat lohduttaa meitä ja muistella samalla äitiämme.  Olemme heistä kiitollisia!

Päivän päätteeksi miesporukka otti käyttöön moottorisahat, kirveet ja vesurit ja alkoi pilkkoa myrskyssä kaatuneita pihapuita.  Tästäkin äiti olisi nauttinut, hän kun rakasti metsää ja puuhommia jo lapsuudestaan.

Itkettiin paljon, naurettiin paljon, kaihottiin paljon.  Jäljelle jäi kiitollisuus ja suuri ikävä.

You gave me wings and made me fly
You touched my hand, I could touch the sky.
I lost my faith, you gave it back to me
You said no star was out of reach.
You stood by me and I stood tall
I had your love I had it all.
I’m grateful for each day you gave me.
Maybe I dont know that much
But I know this much is true:
I was blessed because I was loved by you!

Surullista aikaa, vaikka tietääkin, että äidillä on nyt kaikki hyvin. Usein käy niin, että melkein ottaa puhelimen ja soittaa äidille kertoakseen jonkin tapahtuman, ennen kuin muistaa. Kerran soitin hänen kotinumeroonsa. Kukaan ei vastannut. Kukaan ei vastaa siellä koskaan enää. Seijalla on vielä oudonpaa, kun hän huolehti äidistä ihan paikan päällä. Mutta tiukkaa tämä tekee meillekin, minulle ja Jaakolle.

Töissä, kaupassa, kirjastossa, virastossa, kylillä ihmiset tulevat halaamaan ja ottavat osaa. Monet kysyvät, miten vanha äiti oli. Ikään kuin surun määrää vähentäisi se, että toinen on jo iäkäs. Päin vastoin. Mitä enemmän vuosia olen saanut hänen kanssaan viettää, sitä suurempi on ikävä. Olen silti suunnattoman onnellinen näistä 23 vuodesta, jotka sain lisää edellisen tiukan tilanteen jälkeen. Saimme niin paljon yhteisiä kokemuksia, matkoja, vierailuja, ja äiti ehti tutustua kullanmuruunikin. Onnellisten hetkien muistot lisäävät ikävää, mutta ne myös jäävät onnellisiksi muistoiksi.

Uskon päivänä on äidin hautajaiset. Hiljaiset, vain oma perhe. Kaikki on jo sanottu. Kukat annettu, kun hän vielä oli elossa niistä nauttimassa. Siunauksen jälkeen äiti tarjoaa meille viimeisen kerran pizzaa, mitä hän halusi meille aina tarjota oli sitten synttärit, ystävänpäivä, joulu tai muu pizzaa vaativa tilanne. Lopuksi käydään vielä äidin kotona juomassa kakkukahvit ja muistelemassa.

Mulla on kauhea ikävä :’(